5/12 ”Meillä oli niin, että firman kahvio oli kodin keittiössä. Kun pentuna heräsin ja menin yöpaitasillani aamupalalle keittiöön, niin muut olivat siinä firman kahvipöydässä. Siitä se tiivis kasvaminen firman asioihin alkoi. Suhde on ollut alusta alkaen hyvin tiivis. Kun sitten itse sain esikoiseni ja hän oli pari vuotias, niin oltiin samassa keittiössä. Sama hankintapäällikkö kuin minun pentuna ollessa istui kahvipöydässä ja totesi, että saman näköinen olit sinäkin silloin pari vuotiaana, kun tavattiin tässä samassa paikassa.
Mutta kyllä se kasvaminen tällaisissa olosuhteissa firmaan sai minut kyllästymään rakentamiseen. Päätin jossakin vaiheessa, etten kusekaan rakennustyömaalle päin. Sama kyllästyminen tapahtui myös siskoissani. Toinen lähti Savonlinnaan taidelukioon varmasti protestoimaan tätä rakennushommaa. Toinen taas lähti lukemaan lääketiedettä. Itse olin päättänyt, etten lähde töihin firmaan, ja niin päätin lähteä muistaakseni 1969 kesätöihin Saksaan. Olimme menossa sairaalaan ruumiinpesijöiksi, mutta kun emme saaneet työlupia, niin homma meni humputteluksi. Ensin Berliinissä niin kauan kuin rahaa riitti ja sitten vielä pummina yksi kuukausi. Lopulta päästiin rakennustyömaalle töihin. Niin, että aina on tullut oltua töissä rakennusalalla. Se on ollut kohtaloni.
Armeijan jälkeen jouti miettimään, että mitäs nyt. Ei oikein päässyt mihinkään töihin ja koulupaperitkin olivat huonot. Ajattelin kuitenkin, ettei tässä nyt ihan laiskaksikaan voinut jäädä, ja niin menin kauppaopistoon ylioppilasluokalle. Siellä minua kaupallinen ala alkoi lopullisesti kiinnostaa. Bisnes kiinnosti ja ajattelin, että ihan sama, tekeekö sitä rakentamisessa vai muualla. Ajattelin hakea Kauppakorkeakouluun, mutta päädyin Tekuun ja kouluttauduin rakennusinsinööriksi, nyt jo päämääränä jäädä perheyritykseen hommiin.
Tekusta valmistuttuani minut nimitettiin komeasti yrityksen hallinnolliseksi johtajaksi. Toimisto oli omakotitalossamme, ja minulla oli oma huone, missä tein töitä. Homma tutui nyhjäämiseltä. En tykännyt siitä ollenkaan. Isän kanssa oli melkoisia linjaerimielisyyksiä. Meillä oli hiljattain perustettu betonielementtitehdas, jonka toiminta ei mennyt ollenkaan hyvin, koska kaikilta puuttui tietotaito alasta, ja pallo oli enemmän tai vähemmän hukassa. Kävin antamassa vetäjälle kenkää ja hyppäsin itse ohjaksiin vetämään yritystä. Oli hieno asia, että rakennusliikkeellä oli tämä toinen yritys, jossa sain mielekästä tekemistä. Samalla perehdyin alaan ja tein siitä uskottavan toimijan. Kuusi vuotta olin Lipa-Betonissa, mutta halusin koetella siipieni kantavuutta.
Menin usein firman ”pääkonttoriin” kokeilemaan isäni kanssa kumman kyynärpää pysyisi pöydällä. Vuonna 1984 sitten Uunon kyynärpää nytkähti pöydältä. Se oli suoraan sanoen ihan kauheaa aikaa. Yhtämittaista sotaa jatkui muutaman vuoden. Vaimoni, joka ei ollut vielä yrityksen palveluksessa, varoitteli minua, että tapan isäni sydänveritulppaan.
Kun tulin yrityksen toimitusjohtajaksi, isäni jäi hallituksen puheenjohtajaksi. Hänelle jäi edelleen osake-enemmistö. Hän jätti pelipaikan tietoisesti itselleen. Kiista johtajuudesta oli kovaa vääntöä. Kummallakin oli muun muassa omat tilit, joita itsenäisesti käytimme. Ulkopuolisista saattoivat kinastelut tuntua ylitsepääsemättömiltä, mutta kyllähän se niin on, että ainahan poika on isälle poika. Olin sitä mieltä, että isä on niin monta sotaa käynyt, ettei se minun takia sydäriä saa.
Minulla ja isälläni oli varsin erilainen johtamiskulttuuri, joka johti kotikutoisiin konflikteihin. Meille tuli aika ajoin usein riitaa siinä vaiheessa, kun yritys kasvoi. Työnjohtajia tuli lisää, tuli uusia päälliköitä, ja aika usein tuli myös johtamisen kriisi. Suhtautumisessaan minun töihini hän esimerkiksi edellytti, että minä olen työmaalla kello seitsemän aikaan aamulla varmistamassa, että työt lähtevät käyntiin. Ei auttanut, vaikka yritin selittää, etten voi olla kaikilla työmailla töitä käynnistämässä, vaan pitää luottaa työmaamestareihin ja työntekijöihin. Isän johtamistapaan liiallinen luottaminen ei kuulunut. Minulle oli itsestään selvää, että kun vastuussa olevat henkilöt on huolella valittu oikeille paikoille, niin heihin voi myös luottaa.
Kun tulin yritykseen, olin hirveän innokas tekemään kaikkea mahdollista ja laajentamaan yritystä. Siitä yhdellä tapaa johtuivat ristiriidat isäni kanssa. Hän näki, että nyt se poika tekee virheitä ja yritti kaikin tavoin lyödä jarruja, mutta sehän oli vähän niin kuin kirppuja paimentaisi. Salasta päin tein kaikenlaisia kauppoja. Sitten tulivat huonot ajat alalla ja jouduin salasta päin myös kauppojani maksamaan. Kuittailin. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli pankissakin isän kanssa omat limiitit. Työt oli jaettu. Keskenään kilpailtiin, että kummalla menee paremmin. Lopulta asioiden hoito johti siihen, että menin pankinjohtajan puheille ja vaadin, että hänen on päätettävä, kumman puolella hän on. Hän vakuutti olevansa minun puolella. Muutaman vuoden kuluttua isän kanssa jutellessani kävi ilmi, että pankinjohtaja oli myös hänelle sanonut ihan samalla tavalla. Hän oli vaikeassa rakosessa ja ratkaisi asian omalla tavallaan.
Isäni ehdotti, että otetaan hallitukseen ulkopuolinen jäsen. Sellainen oli Kemiran hallintojohtaja Lauri Mikkonen. Minä sanoin, etten tarvitse hänen sotakavereitaan mukaan perheyrityksen hallitukseen. Kerran sitten Lauri tuli käymään. Hän oli siihen aikaan viisikymppinen ja tosi terävä tyyppi. Hän sai hallituspestin ja se oli hyvä hankinta. Ulkopuolisen mukaan tulo hallitustyöskentelyyn aiheutti sen, että oman suvun selvittelyt jäivät hallituksen kokouksista pois. Pysyttiin asiassa. Uudet tavat hallitustyössä paransivat ilmapiiriä. Myös Rautalammilta suvulle ostettu Karjalan kartano lähensi sukulaisia. Siellä järjestetään lähes kaikki merkittävät sukujuhlat ja juhlapyhät. On hienoa, kun koko suku näin saadaan viihtyisiin tiloihin yhteen. Myös yrityksen yhteinen omistajuus on lujittunut, ja hallitustyöskentelyyn on tullut uutta intoa ja mielekkyyttä. Myös sisarukset kokevat rakennusliikkeen hallintoon osallistumisen taas kehittävänä.
Minut on kasvatettu niin, että yrityksen jatkuminen omassa perheessä on erityisen tärkeä asia. Kun tulin yritykseen töihin, isäni pelkäsi, että myyn sen. Sitäkin piti isälle kovasti vakuutella, etten ole yritystä missään tapauksessa myymässä. On itseisarvo, että yritys jatkaa perheyrityksenä.” Matti Lipsanen
Ensi kerralla kurkkaamme 1990-luvulle ja kerromme siitä, kuinka Rakennusliike U. Lipsanen selvisi lamasta.
Lähde: Hyyrinen, Hannu 2011: Tilaa Tulevalle
#rakennusliikelipsanen #rakenneonvoima #rakentaminen
#rakennusala #julkinenrakentaminen #kotimainen #työmaa
#juhlavuosi #historiikki #lipsanen70v